Pelko
- Tämä aihe on tyhjä.
-
Viestit
-
-
Hevosten kanssa niinkuin muutenkin elämässä voi sattua monenlaista, moni varmasti kokenut ja olen nyt itse huomannut paluu satulaan-projektin äärellä, että kaikki entiset joskus hevosten kanssa tapahtuneet äksidentit ja läheltä piti-tilanteet vaikuttaa nyt kaikki isona möykkynä, oikein isona jarruna, kaikkea tekemistä ja eteenpäin menoa hidastavana tekijänä alitajunnassa. Mietin että ehkä oma kuntokaan ei ole enää tarpeeksi hyvä, tai muuten vain haukkaan liian isoa palaa. Olisi mukava kuulla kokemuksia aiheesta, miten olet päässyt yli, mikä auttais eteenpäin, ideoita, neuvoja, harjoituksia, mitä vain jos tämä tuntuu tutulta, tai ollut jossain kohtaa ajankohtaista tai tiedät asiasta jotain.
-
Oon ratsastanut lapsesta asti ja joskus parikymppisenä tipuin ilman satulaa yksin maastossa. Sain aivotärähdyksen ja hevonen laukkasi tallille. Mulla jäi siitä tippumisesta pelko isoja hevosia kohtaan. Siirryin takaisin poniratsastajaksi.
Nykyään tuo sama pelko tulee vain tietyn tyyppisissä tilanteissa. Eli iso vieras hevonen, jolla ratsastan ensi kertaa ja laukassa tulee tunne etten enää hallitse tilannetta. Välissä toki 20 vuotta tuosta tippumisesta. Olen jutellut opettajan kanssa tästä tilanteesta, ja kertonut pelosta. Hän on sitten jakanut jotain muita hevosia seuraaville tunneille.
Ratsastan enemmän yksin ja samalla hevosella. Joka kerta jos menen ratsastuskoulun tunnille uudella hevosella, mua etukäteen jännittää. En pelkää tippumista vaan kovaa vauhtia ja hallinnan menetystä.
-
Itsekin koen, että tuo hallinnan menettämisen pelko on se isoin tekijä.
Parasta olisi varmasti, jos löytyy opettaja, joka osaa auttaa kehittymään, mutta ei työnnä liian paljon ”mukavuusalueen ulkopuolelle” siihen pisteeseen, että tulee tunne, ettei pärjää.
Ja opettajan taito eriyttää on mielestäni tärkeää. Itse tykkään siitä tyylistä, että tunnilla on vapaus myös vaikka hetki kävellä rauhassa hevosen kanssa jos tuntuu, että pitää ottaa pieni mietintätauko.
-
On muuten jännä, että nuorempana ei ratsastamista osannut jännittää, mutta nykyään huomaan miettiväni etukäteen kaiken mahdollisen mikä voisi mennä pieleen. En edes koe varsinaisesti pelkääväni, mutta riskit tiedostaa ihan eri tavalla kuin teininä.
Minua auttoi se, että muokkasin omaa suhtautumista ratsastukseen. Nykyään pyrin keskittymään enemmän nimenomaan yhteistyöhön hevosen kanssa, en pelkästään siihen, saanko jonkin tehtävän teknisesti oikein suoritettu. Jännitys jotenkin helpottaa kun tulee tunne, että on samalla aaltopituudella hevosen kanssa.
-
Pieni pelko kuulu asiaan, hevoset on isoja eläimiä ja paniikkitilanteessa voi käydä isoa vahinkoa eli mielestäni sinänsä ihan järkevää. Toki sitten jos pelko haittaa ratsastusta kokonaan niin eri asia.
-
Nykyään jonkin verran taitaa olla tarjolla ratsastustuntejakin rauhallisella teemalla. Niitä kannattaa kysellä lähitalleilta.
-
Paljon on kyllä vaikutusta silläkin, miten opettaja suhtautuu jännittävään oppilaaseen. Itse menen ihan lukkoon, jos opettaja huutaa opetustilanteessa, ei ainakaan jännitystä lievitä. Itse toivoisin sitä, että opettajalla on tilannetajua ja osaa tarvittaessa ottaa homman seis ja rauhassa selittää asiat ja tarvittaessa vähentää vaatimustasoa tekemättä sitä kuitenkaan nöyryyttävästi.
-
Tuo Opettajan huutaminen on vähän hankala asia. Kun jollekin oppilaalle sopii paremmin että huudetaan niin saa itsestä enemmän irti, kun taas joillekin oppilaille ei kannattaisi huutaa, kun pahentaa mahdollisia pelkotiloja. Opettajan pitäisi tunnilla tuntea oppilaat hyvin, että osaa opettaa oppilaita heille sopivalla tavalla. Miten tämä toteutuu isoissa ryhmissä ja tunteeko opettaja oikeasti oppilaat isoilla talleilla? Pitääkö opettajan tuntea oppilaat niin hyvin vai pitääkö kelvata sama opetus kaikille?
-
-
Olen miettinyt, että aikuisena meillä on myös paljon enemmän menetettävää kuin lapsena. Se varmasti lisää jännitystä. Työ, perhe, laskut ja velvollisuudet pyörivät mielessä. Ei ole ihan sama juttu murtaa kättään nelikymppisenä kuin 13-vuotiaana kesälomalla.
-